Joululahjahevonen

Eräässä pienessä kaupungissa jossakin päin Suomea, asui varsin varakas perhe. Lapsia perheessä oli vain yksi, kaksitoistavuotias Sanna. Sannan, niin kuin monen muunkin hänen luokkatoverinsa harrastuksiin kuuluivat keppihevoset. Sanna oli tottunut saamaan vanhemmiltaan mielin määrin rahaa ja se näkyi hänen keppihevosissaan. Ne oli tehty mitä hienoimmista ja kalleimmista kankaista, ja harjana oli kalleimpia mahdollisia lankoja. Tyttö oli myös erittäin taitava käsitöissä, joten hevosien ulkonäössäkään ei ollut moittimista. Jokin asia oli kuitenkin pahasti pielessä. Sanna ei nimittäin oikeastaan välittänyt keppihevosistaan, vaan teki niitä vain jotta voisi esiintyä muille. Oli hienoa ilmoittaa päivittäin koulussa tehneensä jälleen uuden hevosen ja katsella muiden kateellisia ilmeitä. Ja kun Sannan kaverit järjestivät keppihevoskisoja, oli hienoa osallistua joka kerta uusilla ja entistä hienoimmilla hevosilla. Aina kun kaverit kävivät Sannalla kylässä, tämä esitteli mielellään kymmeniä, ja taas kymmeniä hevosiaan. Koskaan hän ei kuitenkaan antanut kenenkään ratsastaa tai hoitaa hevosiaan, nehän saattaisivat mennä pilalle.
Uusia hevosia valmistui joka viikko monta. Eräänä pimeänä iltana valmistui Sannan käsissä suloinen vaaleanharmaa poni, jolla oli leveä läsi ja pitkä valkoinen harja. Sanna nimesi ponin Kiteeksi. Nyt hänellä oli jälleen uusi keppari, jolla leuhkia muille.
Samaisessa kaupungissa asui myös hieman köyhempi perhe. Perheen vanhempi tytär, Saara oli jo vanha ja opiskeli toisella paikkakunnalla. Kymmenen vuotias Pinja kuitenkin asui kotona ja harrasti ahkerasti keppihevosia. Perheellä ei ollut varaa mihinkään ylimääräiseen, eikä Pinja saanut viikkorahaa. Kekseliäisyyttä apuna käyttäen Pinja onnistui kuitenkin valmistamaan söpöjä keppihevosia kierrätysmateriaaleista. Isän vanhasta sukasta oli valmistunut shirenhevosruuna Aatu, ja vanhasta paidasta puoliveritamma Beuty. Kaiken kaikkiaan Pinjalla oli kymmenen hevosta, ja lisää tuli aina silloin tällöin. Pinja piti hevosistaan paljon, ja kaikilla oli hyvin tarkat tiedot sinikantisessa vihossa. Pinja oli aina hieman kadehtinut samaa koulua käyvää, muutamaa vuotta vanhempaa Sannaa, jolla oli tunnetusti kulmakunnan hienoimmat hevoset. Hän kuitenkin piti myös omia hevosiaan omalla tavallaan hienoina, ja tyytyi niihin.
Eräänä joulukuisena päivänä järjestettiin Sannan luokkakaverin luona estekilpailut. Kaikki keppihevosia omistavat henkilöt olivat saaneet kutsun kisoihin, niin myös Pinja ja Sanna. Pinja otti kisoihin mukaan suomenhevosensa Pepin. Lämmittelyssä hän kiinnitti huomion Sannaan, joka ratsasti nätillä harmaalla ponilla, Kiteellä. Jokin tuossa ponissa vaikutti Pinjan mielestä aivan erityiseltä. Häntä harmittikin kovasti ponin tuleva kohtalo. Ei nimittäin kestäisi kauaakaan kun Sanna kyllästyisi siihen ja poni hylättäisiin nurkkaan uuden hevosen astuessa tilalle. Kisat alkoivat, ja Pinja sijoittui melko hyvin. Toisin kuin Sanna, joka ei oikeastaan ikinä sijoittunut. Eihän kisoja hevosen ulkonäöllä voitettu, vaan taidolla. Kisojen jälkeen Pinja uskaltautui Sannan juttusille. Hän kysyi aralla äänellä olisiko Sanna kiinnostunut myymään tuon suloisen ponin? Rahaa Pinjalla ei kyllä ollut, mutta eiköhän ne jostakin saisi kerättyä. Sanna kuitenkin nauroi päin naamaa, ja sanoi ettei myisi hevosiaan ihmisille jotka tekivät omat hevosensa vanhasta sukasta. Pinja palasi surullisena kotiinsa.
Joulu alkoi lähestyä ja ulos kerääntyivät lumikinokset. Sanna meni ulos ratsastamaan Kiteellä. Talon takana oli nimittäin varta vasten siihen tarkoitukseen rakennettu kenttä. Sanna päätti ottaa alkajaisiksi pienen laukkaspurtin. Hän ei tiennyt että lumen alla oli liukas jää kerros. Niinpä kaatuminen oli väistämätön. Kide paiskautui lumeen ja Sanna kaatui päälle. Sanna nousi pystyyn, mutta vahinko oli jo tapahtunut; Kiteen turpa oli aivan lytyssä ja luminen. Sannaa ei korjausurakka kiinnostanut, joten sisään palatessaan hän heitti Kiteen tienvieressä tönöttävään roskasäiliöön. Samalla hän jo mietti uutta hevosta, jonka tekisi illalla Kiteen tilalle.
Samoihin aikoihin Pinjan isosisko Saara käveli reppu selässään katua pitkin. Saaran koulussa oli alkanut joululoma, ja Saara oli menossa kotiin perheensä luokse joulua viettämään. Hän harmitteli etteivät hänen rahansa olleet riittäneet hienoihin joululahjoihin. Varsinkin Pinjalle hän olisi halunnut ostaa jotakin muuta, kuin pienen ja halvan pehmopupun. Ajatuksissaan Saara oli törmätä roskakuskiin, joka oli juuri kippaamassa autoonsa roskapönttöä, jossa törrötti keppihevonen. Saaran mieleen nousi Pinja, jolla noita samankaltaisia otuksia löytyi joka huoneen nurkasta. Hetken mielijohteesta Saara päätti kysyä roskakuskilta voisiko saada tuon suloisen keppihevosen. Roskakuski pudisteli päätään hämmästyneenä, mutta ojensi hevosen kuitenkin Saaralle. Olisihan toisaalta ollut sääli heittää hieno hevonen poiskaan.
Ja kun joulu viimein koitti, sai Pinja elämänsä parhaimman lahjan. Saara oli kunnostanut Kiteen, ja käärinyt kauniiseen lahjapaperiin. Nyt Kide saisi viimein pysyvän ja huolehtivan kodin, ja ennen kaikkea sai tuntea aitoa välittämistä ja hoivaa.

Loppu